KareliaPort

Lauantaina 6. syyskuuta kerääntyi monikansallinen joukko vastuuntuntoisia rauhaarakastavia ihmisiä eduskuntatalolle tarkoituksenaan kertoa ja viedä viestiä Suomen ja Venäjän laillisten rajojen ja aidon ystävyyden puolesta. Viesti kerrottiin useilla kielillä ja kuvilla ja kerrattiin kulkueen matkatessa Venäjän federaation suurlähetystölle, missä se otettiin vastaan ymmärtävän rauhanomaisesti, mutta ilman virallista kommenttia.

Kulkueessa (www.karjalatakaisin.tk) oli mukana useita kelpo venäläisiä, hyvien naapuriemme parhaimmistoa. Kiitän kaikkia heitä – cnacu6o!

Useimmilla venäläisillä tai edes kaikilla suomalaisilla ei kuitenkaan ole vielä täysin selkeää kuvaa siitä, mistä on kyse. Siksi pyydän kaikkia suomalaisia ja venäläisiä tutustumaan asiaan ja levittämään kaikissa mahdollisissa yhteyksissä kansojemme ja laajempaankin tietoon sanomaa aidon ystävyyden palauttamisen tärkeydestä ja yhteisesti sisimmässämme ymmärtämästämme tavasta toteuttaa se. Kyse on Stalinin internatsististen rikosten oikaisusta. Tästä on kyse:

Suomen valtiollisen itsenäisyyden kolmannella vuosikymmenellä, runsasta viikkoa ennen 22. itsenäisyyspäiväämme, Neuvostoliiton armeija ampui tykillä lähellä Mainilan kylää Suomen rajan tuntumassa. Laukaukset suunnattiin niin, että paikallisesta rajaviivanmuodostuksesta johtuen ammukset ylittivät ensin kaistaleen Suomen aluetta ja osuivat sitten Neuvostoliiton maaperään näyttäen havainnoijan tulkinnasta riippuen Suomen suunnalta ja ikään kuin sen puolelta laukaistuilta. Neuvostoarmeija surmasi noilla laukauksillaan useita omia sotilaitaan.

Vajaata viikkoa ennen 22. Itsenäisyyspäiväänsä, 30.11.1939, Suomi joutui ulkoisen hyökkäyksen kohteeksi. Sen seurauksena, kerrotulla lavastesyyllä sodan aloittanut, Saksan kolmannen valtakunnan kanssa liittoutunut ja Euroopan jakamisesta sopinut maailmanhistorian fasistisin sortovaltio, Neuvostoliitto, erotettiin Kansainliitosta kansainvälistä oikeutta tällä hyökkäyksellä törkeästi rikkoneena.

Aiheutettuaan syksyyn 1944 mennessä lähes 100.000 suomalaisen kuoleman ja noin kaksinkertaisen määrän haavoittumisia ynnä muuta aineellisin keinoin korvaamatonta tuhoa, Neuvostoliitto anasti vielä tähän Tartossa 14.10.1920 Suomen kanssa allekirjoittamansa rauhansopimuksen rikkoneeseen hyökkäyssotaansa perustuen 1940-luvun loppupuolelta asti hallussaan pitämänsä suomalaisille ikimuistoisista ajoista alkaen kuuluvat maa-alueet, 12,5 % Suomen pinta-alasta, ja pakotti näin siellä asuneen 430.000 hengen suuruisen väestönosan siirtymään yhä jatkuvaan pakolaisuuteen Suomen muihin osiin.

Lisäksi Neuvostoliitto käytti kansainvälispoliittista suurvalta-asemaansa häikäilemättä hyväkseen vaatimalla Suomea korvaamaan Neuvostoliitolle tuon hyökkäyssotansa aiheuttamat kustannukset ikään kuin rangaistuksena siitä, että suomalaiset olivat puolustautuneet ja pitivät edelleen kiinni itsenäisyydestään myös paperilla määritetyssä alueeltaan 87,5-prosenttisessa tynkä-Suomessa. Neuvostoliiton julkisessa kielenkäytössä Suomea ja erityisesti sen johtoa pidettiin lisäksi syyllisinä sotaan.

Maksamalla 40- ja 50-luvuilla nämä maailmanhistorian raskaimpiin kuuluvat sotakorvaukset - ei ‘velat’, jotka toki kuuluukin sivistysvaltion aina maksaa - rauhaarakastava Suomen kansa tavallaan tahtomattaan syyllistyi konkreettisesti, siinä missä sittemmin 60-, 70- ja 80-lukujen myöntyvyys- ja yhteistoimintapolitiikallaan periaatteellisella tasolla, imperialistisen ja totalitaarisen tyrannian tukemiseen ja tämän sortovaltakunnan elinkaaren ja maailmanlaajuisten valtapyrkimysten pitkittämisessä avustamiseen vielä vuosikymmeniä sen jälkeen kun Eurooppa oli päässyt eroon toisesta, kilpailevasta suuresta ja mahtavasta ekstremistisosialistisesta imperiumista ja Neuvostoliiton talvisodanaikaisesta liittolaisesta, natsi-Saksasta, raskain uhrauksin mutta inhimillisesti katsoen merkittävästi lyhyemmässä ajassa.

Kansallissosialismia Suomi ei koskaan varsinaisesti tukenut, mutta käytti kylläkin sen taustavoimia oman henkiinjäämiskamppailunsa käänteissä jälkipolvissa kiitollisuutta herättävällä, luovalla ja ihmisyyttä arvostavalla tavalla hyväkseen tilanteessa, jossa kansainvälis- ja kansallissosialistiset liittolaisvallat kääntyivät totalitarismin hegemonistisessa kilpailussaan toisiaan vastaan ja toiselta niistä oli nyt saatavissa apua. Talvisodassa lännestä tullut apu oli ollut lähinnä sympatiaa ja Saksa oli tuolloin myötäillyt Suomeen hyökänneen Neuvostoliiton mielialoja ja näkökantoja Molotov-Ribbentrop -sopimuksen hengessä.

Murmanskin radan ja Pietarin kohtalonkysymyksissä Suomi toimi mitä selvimmin myös naapurikansojen hyväksi - nykynäkemysten mukaan koko Venäjä olisi sortunut ja sen kansa suurelta osaltaan tuhoutunut elleivät suomalaiset periaatteensa mukaisesti olisi säilyttäneet tässäkin kohtaa taistelussaan erillissodan luonteen. On turha spekuloida jälkikäteen sillä, oliko Mannerheimin humaaniuden takana tässä päättäväisyydessä enemmän arvio Saksan tulevasta luhistumisesta vai perisuomalainen tai sivistyneen tsaarinupseerin ja kosmopoliitin laajakatseinen oikeudenmukaisuus - lopputulos on yhtä kaikki sama.

Suomi ei myöskään osallistunut Neuvostoliiton tai Saksan tyyliseen etniseen puhdistustoimintaan miehitysvaiheessa hallitsemillaan ei-omilla alueilla eikä luovuttanut omia juutalaisiaan Saksaan - valitettavana poikkeuksena tästä linjasta valtiollisen poliisin yksityishenkilöpäätöksellä luovuttamat kahdeksan maahan tullutta juutalaispakolaista. Vasta sodan jälkeen Suomi oli pakotettu luovuttamaan Neuvostoliiton vaatimuksesta tuhansia inkeriläisiä sen tuholeireille. Sinällään mitä irvokkaimpana Kansojen Kohtalon Johtajan, Josif Stalinin, mielentilaindikaattorina on nähtävä se, ettei hän kiittämättömyyttään juuri ollut havaitsevinaan suomalaisten pelastaneen Murmanskin radan säästämisen ohella juuri sen suurkaupungin asujaimiston, jota hän oli katsonut meidän pienen Viipurimme läheisyyden uhanneen jopa siinä määrin, että lähinaapuruus esitettiin toisena pääargumenttina sotaan ryhtymiselle Suomea vastaan - sen! toisen yhtä pätevän, Mainilan laukausten, tueksi.

Se, että Suomi maksoi ns. sotakorvaukset Neuvostoliitolle, oli pakkotilanteessa pienempänä pahana hyväksytty käytännöllinen vääryyteenalistumispäätös pikemminkin kuin tietoista vahvemman näkemyksiin samastumista saati sisäisesti hyväksyvää myötäilyä. Sodanjälkeiset julkilausumat, jotka saattavat toki kuulostaa yhtälailla liehitteleviltä kuin suomettumisen ajan liturgiat, ovat vaaran vuosien ja viimeistään Stalinin kuoleman jälkeen olleet todelliselta sisällöltään oleellisesti erilaiset (Ks. Edvard Radzinski, 1996, Stalin. Stalinin kuollessa 5.3.1953 kuoli viimeinen Neuvostoliiton johtaja, joka aktiivisesti ajoi maailmansodan aloittamista. Hän kuoli pian sen päivän jälkeen, kun Neuvostoliitto oli saanut valmiiksi vetypommin, mikä vei sen USA:n edelle ydinasekehityksessä - Stalin suunnitteli paikkaavansa voitettavalla atomisodalla sen huomionsa, että Neuvostoliitto oli jäänyt jälkeen ja taantumassa taloudessa ja muilla elämänaloilla. Ilmeisesti tilannearvio ja ajatus perustuivat kokemuksiin sotakommunismista - sotaan joutuminen ja hakeutuminen varusteluineen oli 2. maailmansodassa kenties pelastanut Neuvostoliiton, sekä talouden surkean tilan ja yleisen kehityksen jatkumiselta että ideologisella tasolla yhtenäistänyt järjestelmän runtelemaa kansaa hirveän, mutta ‘oman’ hallitsijan taakse.

Virtsalammikossa vielä löydettyäänkin vuorokauden lojunut Stalin todennäköisesti joko murhattiin tai hänet jätettiin tieten tahtoen hoidotta hänen lähimpien apuriensa toiveesta - jotka tällä tavoin lopulta kantoivat hitusen vastuutaan ihmiskunnan edessä olemalla hyväksymättä taas uutta ja kenties apokalyptistä sotaa jollain uudella Mainilan laukaukset -tyyppisellä verukkeella.

Kuten tiedetään, Hrushtshev aikanaan perääntyi Kuuban kriisissä, Unkari oli 1956 tavallaan ‘omaa alusmaata’ ja sinällään sotaisana pidettävä diktaattori Brezhnevkin sentään harkitsi imperialisminsa paikallisempien asetelmien mukaan: hyökkäyssota Afganistaniin ja Tshekkoslovakian miehitys eivät olleet suoranaisia suursodanaloitussiirtoja, koska niissä oli entuudestaan ainakin jollain tavoin vallassa ollut ‘laillinen’ kommunistihallinto ja Neuvostoliitto sittenkin vain ‘ulkopuolisena’, joskin voimakkaasti aseistajana, neuvonantajana, rahoittajana ja alkuunpanijana kätensä vereten, tuki ja ruokki Kiinan ohella Pohjois-Vietnamin hyökkäyssotaa Etelä-Vietnamia vastaan ja tämän valloitusta, minkä seurauksena sosialismia veneineen pakoon päässeet joutuvat vielä tänäkin päivänä sankoin joukoin ahertamaan vieraiden maiden talouksia hyödyttämässä, evakossa kaukana kotoaan.)

Lähtökohta Mannerheimin ja Paasikiven presidenttikausilla ja kenties Kekkosen ajan alkuvuosina oli sodanuhan ja itsenäisyyden mahdollisen kaventumisen tai menetyksen pelon aiheuttama tarve, samaan tapaan kuin ns. sotasyyllisyysoikeudenkäyntien lavastamisen taustalla. Tämän jälkeen vaikuttimena on ollut, esimerkiksi 70-luvun ‘ystävyyttä, yhteistyötä, avunantoa, veljeyttä, kansainvälistä solidaarisuutta’ ynnä muuta irvokkaan valheellista jankuttaneiden liturgien omien ja aatetaustoihin liittyvien viiteryhmien henkilökohtaisista ja taloudellisista etunäkökohdista siinnyt tarve.

Lisäksi tässä myöhemmässä vaiheessa kysymys on mitä ilmeisimmin ollut myös eräästä mielen kollektiivisen sairauden oireesta, josta joskus käytetään nimeä ‘panttivankisyndrooma’. Tätä sairautta, Suomen sairautta, on dosentti Martti Siirala kuvannut laajasti psykoanalyysin ja historioitsijan näkökulmasta (ks. esim. Siirala, 1991, Syvissä raiteissa - kansallisen itsetunnon matka, WSOY) ja se on ollut kansan keskuudessa laajemminkin sairastettu kuin vain mainittujen liturgien ja aatesuuntausten piirissä. Tässä viitattu oire, vastakohtana vaaran vuosien varovaisuudelle, kielii tosiasiallisesta ja järkyttävästä halusta itse kaventaa tai peräti menettää itsenäisyytemme, myös valtiollinen.

Jollain oudolla tavalla tämä kollektiivinen sairastaminen ja skitsofreeninen suhtautuminen on jatkunut monelta osin entisellään vielä olosuhteiden muututtua niinkin drastisesti kuin mitä Neuvostoliiton luhistuminen merkitsi. Vai mitä olisi ajateltava liki hysteerisestä itsesensuurista ja sortajan etujen turvaamisvimmasta Suomen ja Venäjän vuoden 1991 naapuruussopimusta valmistellessa. Entä mitä kielii se, että itsenäisen Suomen Viipurissa syntynyt presidentti Ahtisaari ei pitkään aikaan sanonut juuri mitään kotilääniinsä liittyvää edes Jouni Backmanin lääninuudistushankkeen näkökulmasta - ikään kuin nyt Venäjän federaatiolle automaattisesti lankeaisi sama isoveliasema ja samat oikeudettomat sorto-oikeudet Suomen kansaan ja alueisiin nähden, mistä nykyisin jo lähes kaikkien takinkääntäjienkin kiroama Neuvostoliitto nautti, vaikkei kansainvälinen oikeus edes tunne seuraajavaltion käsitettä Venäjän markkinoi! massa ja tyrkyttämässä mielessä. Ahtisaari rohkaistui tosin valtakautensa loppuvuosina paitsi sallimaan Karjala-keskustelun, myös pitämään sitä kansalaisvelvollisuutena. Toivokaamme, että kenraali Hägglundkin muistaisi EU:n korkeassa virassaan synnyinpaikkansa velvoitteet.

Jo 60-luvulta ja viimeistään 70-luvulta alkaen on eletty aikaa, jolloin olisi ollut selvästi toteutunutta laajemmassa mitassa ja kaiketi myös vakavammin otettavilla foorumeilla ja keinoilla 1) mahdollista, 2) rohkeaa, mutta sopivaa, 3) ihmisyyden ja oikeudenmukaisuuden kannalta perusteltua ja 4) kansaamme ja maatamme puolustaneiden ja rakentaneiden henkistä perintöä kunnioittavaa sekä 5) yleisinhimillisellä tasolla elähdyttävää ja tulevia sukupolvia ja kehityksen mahdollisuuksia maailmanmitassa ajatellen toivoa antavaa ja rohkaisevaa kaikille niille, jotka ovat kärsineet ja nähneet vääryyttä, mutta eivät halua sortua välinpitämättömyyteen, katkeruuteen, vihaan tai kyynisyyteen, ottaa esille päättävästi, selkeästi ja sinnikkäästi Suomen pakkoluovuttamien alueiden palauttamisvaade ja muistutus väärin perustein maksetuista ns. sotakorvauksista aiheutuneesta Suomen tosiasiallisesta saatavasta ja sen mahdollisesta perimisestä Neuvostoliitolta tai sen taloudellisen vastuun perijältä ja tämän saatavan korkotekijöistä tai sen mahdollisen anteeksiannon ehdoista sopimisesta.

Ilman Suomen vaatimusta on Venäjän federaatio julkisesti myöntänyt Suomen ja Neuvostoliiton välisten sotien olleen Neuvostoliiton syytä ja Stalinin aggressiopolitiikan aiheuttaman talvisodan aloittamisen tulosta ja 26.11.1939 ammutut Mainilan laukauksetkin on jo myönnetty lavastetuiksi - toisin kuin vielä 70- ja 80-luvuilla, jolloin väitettiin, ilmeisesti pyrkimyksenä kaunistella totuutta, ettei niitä oltu ammuttu lainkaan.

Suomessa ei juuri ole ollut tosiasiallisesti epätietoisuutta siitä, että Suomi oli Neuvostoliiton imperialistisen ideologian sotaisan aggression uhri ja menetti kaatuneensa ja 12,5 % maastaan ilman omaa syytään. Tuomioista huolimatta kukaan Suomen kansalainen ei ollut oikeasti sotarikollinen tai vähääkään syyllinen sotaan - tuomittujen joukossa ei syyllisiä ollut.

Ei-tuomituista Otto Wille Kuusinen oli toki syntyperältään suomalainen, mutta Neuvostoliiton kansalainen kuten muutkin niistä, joilla oli todella jotenkin merkittävällä tavalla tässä asiassa kädet veressä - hänen tyttärensä Hertan tai Hella Wuolijoen ja muiden kenties desanttimyönteiseen toimintaan ennen sotaa, sen aikana tai jälkeen sekaantuneiden imperialistien pikku kätyrien osallisuutta ei voine pitää varsinaiseen sotasyyllisyyteen relevanttina.

Kansainvälisen oikeuden valossa ainoat sotarikolliset Suomen ja Neuvostoliiton välisissä vihollisuuksissa olivat Neuvostoliiton sotatoimista vastanneet sekä neuvostopartisaanit, jotka sotivat vapaaehtoispohjalta systemaattisesti siviiliväestöä vastaan. Sodan jälkeen Suomen pakkoluovuttamille alueille siirtynyt neuvostoliittolainen väestö on osallistunut neuvostojoukkojen ohella laittomaan miehitykseen ja on luonnollisesti velvollinen vähintäänkin miehityksen lopettamiseen ja paluumuuttoon.

Enää ei siis ole varsinaisesti tarvetta osoittaa sotasyyllisiä Suomessa. Ne ovat tiedossa meillä ja yhä enemmän myös Venäjällä, missä oikeaa tietoa ja suotavaa kiinnostusta näihin asioihin ei kumminkaan ole vielä riittävästi. Kuvaavaa on, ettei ole herättänyt sen enempää kieltämistä kuin myönteistäkään huomiota esimerkiksi tieto suomalaisen tutkijan hiljan löytämästä Stalinin 1927 painattamasta kartasta, jossa Suomen vastainen raja Leningradin oblastin kohdalla on tarkkaan nykyisen de facto -miehityksen mukainen.

Siis Neuvosto-Venäjällä oli revanssisuunnitelma häviämänsä Suomen vapaussodan hyvittämiseksi Viipurin läänin valtauksella jo kymmenisen vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen (ks. Karjala-lehti, 22.1.1998, 1). Kuten tiedämme, bolshevikkien nälkä kasvoi sittemmin ja talvisodan alkaessa marraskuun lopussa 1939 oli Puna-armeijan politrukkien marssiohjeissa viitoitettu reitti aina Ouluun ja Ruotsin rajalle saakka ja Helsinki piti saada neuvostobandiittiparasiittien valtaan vuodenvaihteen suuren juhlan eli Isä Aurinkoisen 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.

Sitä vastoin, että syyllisyyskysymys on Suomessa koko ajan ollut epävirallisella tasolla ja Venäjälläkin jo lähes yleisesti selvitetty Mainilan laukauksia myöten, ei sodan eräs olennaisin seuraus yllättävästi enää olekaan ihan kaikilla ikään kuin hyvin muistissa ja itsestään selvä totuus: suomalaiset puolustivat maataan ja itsenäisyys säilyi, mutta ei koko maassa - Viipurin lääni liki kokonaan, Petsamo ja Sallan - Kuusamon itäosat ja Suomenlahden saaret joutuivat vihollisen haltuun pääosin sodan jälkeen hyökkääjän saneleman pakkorauhan ehtojen mukaisesti, 12,5 % maamme pinta-alasta. Nuo alueet ovat Suomen alueita, mutta itsenäisyys ei päde niillä, koska ne ovat laittomasti naapurimaan miehittämiä.

Pieni osa ihmisiä, joukossa yllättäen jopa keski-ikäisiä, ei ole ikään kuin tietävinään tai muistavinaan, että Suomen alkuperäiset rajat on väkivalloin ja häikäilemättömällä vääryydellä muutettu 1940-luvulla ja riistetyt alueet jossain määrin pysyvämmin asutettu juuriltaan tempaistulla miehitysväestöllä vuosikymmenen loppupuolella. Ja löytyypä jopa niitä, jotka sanovat alkuperäisten, laillisten rajojen mukaisen kartan nähdessään: ”Häh, Suur-Suomi?” Samoin on jopa arvovaltaisissa sanoma- ja aikakauslehdissäkin, kuten Helsingin Sanomat, käytetty selvästi massaskitsofreenisista lähtökohdista, joko lapsuksena tai ilmeisen harkitusti ja systemaattisestikin, harhaanjohtavaa sanaa Suur-Suomi, kun on tarkoitettu Suomen ja sen kansan aluetta joko ikimuistoisista ajoista ei-itsenäisenä tai itsenäisyyden alusta aina 1940-luvulle saakka. On siis tarkoitettu oikean ja alkuperäisen kokoista, kokonaista Suomea. Miksi sen! nimeen pitäisi liittää määre pieni tai suuri? - pikemminkin on hyvät perusteet sanoa nykyisin Suomen hallinnassa olevia alueita tynkä-Suomeksi, siis sitä karttaa esimerkiksi, jota näytetään tv:n säätiedotuksissa.

Muistettavahan on, että esimerkiksi tsaarinajan pietarilaiset ja vielä petrogradilaiset, kun kävivät Viipurissa tai Terijoen kylpylöissä, lähtivät ulkomaanmatkalle, maahan, jonka kieltä ei ymmärretty ja jolla oli oma valuutta; samoin Vladimir Iljitsh Uljanov alias Lenin maanpakoon jouduttuaan ennen Suomen itsenäisyyttä, oli turvassa ulkomailla: Sveitsissä ja Suomessa.

Siis Suomella ja Venäjällä on aina ollut selvä raja ja se vahvistettiin Tartossa 14.10.1920 itsenäisten maitten välille tasapuolisissa neuvotteluissa - Neuvosto-Venäjän lisäksi Kansainliiton ja muitten asianosaisten kanssa, mm. Ruotsin kanssa Ahvenanmaan osalta. Tartossa todettiin itsestäänselvyyksien, kuten Helsingin, Turun, Viipurin tai Jyväskylän seutujen Suomelle kuulumisen lisäksi, että myös Petsamo on perustellusti Suomen hallintaan kuuluva alue, kun pyrittiin löytämään kaikkein parhaiten historiallisia ja väestönäkökohtia kunnioittava! t ja pätevät rajalinjat - ja asia sovittiin ja virallistettiin kaikkien asiaankuuluvien käytäntöjen ja muotojen mukaan.

Summa summarum: Suomi joutui ilman omaa syytään raa’an aggression kohteeksi ja monivaiheiseen sotaan, jonka se kävi eettisesti puhtain asein puolustaen konkreettisesti oman kansansa ja periaatteen tasolla kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta osoittaen raskaista omista tappioistaan huolimatta hämmästyttävää ymmärrystä syyllistä osapuolta kohtaan ja suoranaisesti myös vaikutti Venäjän kansan pelastumiseen kieltäytymällä osallistumasta Murmanskin radan ja Leningradin tuhoamiseen.

Tämän kiitollisuudenvelan sivuuttaen Neuvostoliitto voimapoliittisen suurvalta-asemansa nojalla ja Suomea räikeästi painostaen sekä oikeudenvastaisesti pakottaen riisti Suomelta paljon korvaamattoman ohella myös ns. sotakorvaukset ja otti laittomasti hallintaansa ja miehitti n. 12,5 % sen maa-alueesta niin, että laiton miehitys jatkuu yhä Venäjän federaation toimesta yhtä laittomana ja oikeuteen perustumattomana kuin Neuvostoliiton aikana 1940-luvulta alkaen aina sen luhistumiseen asti.

Lisäksi näistä asioista puhuminen julkisesti ja oikeilla nimillään kriminalisoitiin de facto Suomessa imperialistisen valloittajan määräyksestä käyttäen hyväksi mm. maanpettureita, Valtiollista poliisia ja Valvontakomission painostuksen alla tekaistuja Suomen perustuslain ja länsimaisen oikeusjärjestyksen nulla poena -periaatteen vastaisia lakeja, jotka sisällöllään ja taannehtivalla luonteellaan loukkaavat syvästi yleistä oikeudentajua ja ihmisyyttä, lait sotasyyllisyydestä ja ns. fascistisluontoisten järjestöjen kieltämisestä ja lakkauttamisesta sekä ns. asekätkentäjuttuun liittyvät laintulkinnat, joita käytettiin oikean tiedon välittämisen estämiseksi ja syvästi hyveellisesti toimineiden ihmisten tuomitsemiseksi siitä, että he olivat tehneet oikein ja inhimillisesti katsoen vastuuntuntoisella ja arvokkaalla tavalla.

Pakkoluovutettujen Suomen alueiden laittoman miehityksen on yleisesti ja kiistattomasti todettu perustuvan Mainilan laukausten lavastamisen ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntien masinoinnin tavoin seikkoihin, joihin vetoamista on pidettävä kunnianvastaisena ja arvottomana ja alueiden asuttamisen toimeenpanoa voimatoimien uhkaan perustuen sekä miehitysväestöä että pakolaisia kohtaan suunnattuna osana Neuvostoliiton ihmiskuntaa vastaan tekemiä rikoksia.

Näin ollen on syntynyt patoutuneesta tukahdutetusta ilmaisunvapaudesta ja oikeudenmukaisuusvaatimuksesta voimakas moraalinen ja faktinen tarve saattaa nämä hoitamattomat asiat kuntoon - näistä merkittävin voi toteutua ja tulla tyydyttävään tilaan vasta, kun Suomi ja sen kansa on saanut alueensa sataprosenttisesti takaisin. Venäjän on huolehdittava miehitysväestön tulevasta osasta, mihin tarkoitukseen se saakoon humanitaarista apua valvotusti ja kohtuullisesti.

Kansalaisprojektin kasvava kannatus

1980- ja 1990- lukujen vaihteen tienoilla tapahtui maailmassa suuria mullistuksia, joiden alkusoittona voidaan nähdä sosialistileirin vuosikymmeniä jatkunut kurjistuminen, varusteluvimmaan ja luonnonvarojen piittaamattomaan käyttöön uponnut resurssientuhlaus ja Puolan vapaan ammattiliiton Solidaarisuuden onnistunut kamppailu 80-luvun alussa ja sitä kautta Mihail Gorbatshovin valtaantulo Neuvostoliitossa. Osalla näistä mullistuksista on toteutunutta ja edelleen potentiaalista vaikutusta edellä käsiteltyihin lähihistoriamme asetelmiin ja siihen, miten niihin suhtaudutaan ja voidaan suhtautua ja mitä myönteistä edellisen kappaleen summa summarum -osassa lyhyesti esitellyssä asiassa eli kansalaisprojektissa voidaan saada aikaan, jos ideoidaan, harkitaan, luodaan, suunnitellaan ja toimitaan taiten.

Sekä eräät institutionaaliset että spontaanit tahot, yhteisöt ja yksityishenkilöt, ovat jossain määrin reagoineet reaalisosialismin luhistumiskehitykseen liittyviin eurooppalaisiin muutoksiin myös suhteessa käsiteltyyn Suomen-ulottuvuuteen kuuluviin näköaloihin. Tällaisia yhteisöjä ovat muun muassa Karjalan Liitto, Tarton rauha ry ja ProKarelia. Gallupeissa on tämä ns. Karjalan palautushanke saanut toistaiseksi parhaimmillaankin hieman vähemmän kuin joka toisen suomalaisen kannatuksen, mutta ilahduttavaa on, että kannatuksen perustana oleva valistuneisuus painottuu nuorisoon. Viisikymppisten ja vanhemmat ikäpolvet luonnollisesti (tai oikeastaan luonnottomasti) kärsivät vielä muita enemmän suomettuneisuuden ajan tiedotuksen kieroutuneisuudesta, disinformaatiosta ja indoktrinaatiosta sekä lähes kaiken kattavasta media-autismista.

Tarton Rauha ry, aiemmin Tarton rauhan liike, sekä selvästi suureneva osa aiemmin kovin suomettuneesta Karjalan liitostakin näyttää omaksuneen sen kannan, että 60 - 80 -lukujen itsesensuurin aiheuttama vahinko on korjattava ja kahdeksannella ja yhdeksännellä itsenäisyysvuosikymmenellä on vakavissaan pyrittävä erilaisin soveltuvin keinoin palauttamaan pakkoluovutetut alueet niin nopeasti ja niin alkuperäisessä asussaan kuin kohtuudella on mahdollista ja ensi tilassa varmistaa yleinen oikean tiedon säilyminen ja esilläpysyminen siitä, minkä kokoinen ja muotoinen maantieteellisesti oli se isänmaa, jota suomalaiset yhtenä miehenä ja naisena talvi- ja jatkosodassa puolustivat, mitkä maantieteelliset alueet Suomen tasavallan hallintaan laillisesti ja ikimuistoisiin nautintaoikeuksiin perustuen kuuluivat sen itsenäistyttyä aina valtiollisen itsenäisyyden kolmannelle vuosikymmenelle asti.

Tämän olennaisen tiedon julkinen esilläpito on edellytyksenä sille, että voidaan esittää perusteltu vaade todeta noiden alueiden neuvostoliittolainen ja sittemmin venäläinen miehitys kansainvälispoliittisesti laittomaksi ja moraalisesti tuomittavaksi ja miehitystä ja laitonta hallintoa purettavaksi sekä noiden suomalaisten ikimuistoisten alueiden palauttamista Suomen hallintaan Tarton rauhassa sovitun mukaisin rajoin. Tarton rauha ry:n puheenjohtaja, dosentti Martti Siirala on vuosikymmenten ajan seurannut psykoanalyytikon näkökulmasta suomettumissairauttamme ja kuvaa teoksissaan myös sen laajempia historiallisia yhteyksiä - hän on liikkeen perustaja, sen vetoomuksen ensimmäinen allekirjoittaja ja asian merkittävä näkijä (ks. esim. Siirala 1991, Syvissä raiteissa – kansallisen itsetunnon matka, WSOY). Tarton Rauha ry:n Internet-kotisivu on osoitteessa http://personal.inet.fi/koti/heikki.uusilehto .

Aiemmin Viipurissa, nyttemmin Lappeenrannassa ilmestyvä valtakunnallinen sanomalehti Karjala heijastelee melko monipuolisesti karjalaisten ja Karjalan Liitonkin näkemyksiä. Valitettavasti osa Karjalan liitosta on palautusasiassa melko passiivisia, osa jopa vastaan ja eräs merkittävä osa tuntuu pitävän oikeana sitä käsittämätöntä linjausta, että Suomen on erilaisin lähialueavuin ja tukiaisin miehitysväestölle ja -hallinnolle tavallaan ikään kuin ostettava itselleen takaisin omaa maataan, joka on siltä ryöstetty. Onneksi sentään on valtaamassa alaa se näkemys, ettei Karjalan sen enempää kuin muidenkaan pakkoluovutettujen alueidemme palauttamisasia ole vähääkään erityisesti saati yksinoikeudella evakkoväestön ja heidän jälkeläistensä vastuulla, vaan koko maan ja kansan asia - laajemmin: ihmiskunnan asia.

Lukuisat yksityishenkilöt eri yhteiskuntapiireistä ovat osoittaneet kasvavaa myönteistä mielenkiintoa asiaan riippumatta omista viiteryhmistään ja taustoistaan. Kansalaisvaltuuskunta kokonaisen Suomen puolesta on kerännyt noin 100.000 allekirjoitusta valtioiden johtoon vetoamiseksi neuvottelujen aloittamiseksi asiasta. Vetoomus on saanut kasvavaa tukea eri kansalaispiireissä ja yksityishenkilöiltä valtiollisessakin elämässä. Prikaatikenraali Kari Hietanen osoitti kansalaisrohkeutensa heinäkuussa 1998, kansainvälisen kommunismin katumuspäivänä ja uuden Venäjän itsenäisyyspäivän jälkeen julkaistulla ääneen lausutulla Karjala-mielipiteellä, johon jokaisella Suomen ja jokaisen muunkin sivistysvaltion kansalaisella on oikeus. Vakiintuneissa sivistysvaltioissa tosin tähän ei tarvita erityistä rohkeutta.

Yhtenä esimerkkinä huomiota herättävän pitkälle menevästä kansalaisaktivismista mainittakoon tamperelaisen hum. kand. Seppo Lehdon hieman anarkistiset toimintamallit, jotka saattavat innoittaa valitettavan monia, mikäli diplomatiamme yhä vain jatkaa laahaamistaan vuosikymmeniä yleisen legitiimin oikeudenmukaisuuskäsityksen jäljessä. Muitakin tunteenomaisia tempauksia on toteutunut: Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Venäjän Tehtaankadun lähetystössä oli Tshetshenian ja Karjalan miehitystilanteeseen liittyvä dramaattinen pommihälytystila 11.12.1999 illan ja yön aikana ja tilanne johti osaltaan Venäjän federaation seuraavan päivän noottipäätökseen Suomelle.

Ulkoministeriön isännöimillä Valtionhallinnon keskustelufoorumi –internetsivuilla käytiin huhtikuussa 2001 osin suorasanainenkin Karjala-keskustelu, johon osallistui jopa nimimerkki Juri Komissarov (www.otakantaa.fi/forum. home.cfm?group=208&area=10). Kevään 2003 eduskuntavaaleihin on vihdoin asetettu myös ulko- ja sisäpoliittisesti suoraselkäisiä ehdokkaita: Koko Suomen Liitto (KSL) ja liberaalit ovat ryhminä ja laajalti yksittäisten ehdokkaittensa tasolla Karjalan palauttamisen puolesta ja Liberaalit rp. on virallisesti avannut Karjala-keskustelun Suomen eduskunnassa 3.3.2003.

ProKarelia-yhteisö edistää asiallista ja vapaata aluepalautuskeskustelua ja tiedotusta ja on laatinut asiantuntijaselvityksiä. Se toimii pääasiassa Internetissä osoitteessa http://prokarelia.net. Laaja paketti Karjala-tietoutta löytyy osoitteesta www.luovutettukarjala.org. Myös Aluepalautus ry, www.aluepalautus.net toimii selkeästi nimensä mukaisen päämäärän hyväksi ja on saanut julkisuutta konkreettisilla yhteyksillään Venäjän duumaan ja presidentti Putiniin, jotka käsittelevät sen toimittamia maaomistuspalautushakemuksia. Politiikan puolella toimii vireästi Koko Suomen Liitto, www.kokosuomenliitto.net.

Res Cordis Ystävyysseura - aidon ystävyyden ja vilpittömän naapuruussovun rakennuspaasi osallistuu omalla vaatimattomalla tavallaan, kansalaisyhteiskunnan toimintamallein, Suomi kokonaiseksi 2005 -kampanjaan. Se pyrkii tuomaan esiin ja ehdottamaan julkisuuteen ja päättäjille rakentavia ja ennakkoluulottomia keinoja parantaa ja syventää Suomen ja Venäjän kansojen aitoa ystävyyttä oikeiden rajojen palautuksella ja toimimaan ruohonjuuritason ystävyystoiminnan aatteellisena pikku peruskivenä ja rauhanomaisena painostusjärjestönä.

Seura on ylhäältä masinoimaton, kaikille avoin ja byrokratiasta vapaa kansalaisjärjestö: jokainen halukas on jäsen ilman rekisteröintiä - riittää, että mieltää maiden todellisen ystävyyden merkittävimmän esteen poistamiseen pyrkimisen olevan osittain jokaisen omakohtaisella vastuualueella ja metodiarsenaalin osin itse kunkin ulottuvilla. Jäsenenä toimimisen muodot eivät ole rajoitetut! muutoin, kuin että edellytetään ehdotonta lainkuuliaisuutta ja laillisuutta (mikä sisältää mm. Valvontakomission laittomasti sanelemien lainvastaisten lainkohtien ja sen työnjatkajien suosiman laittoman miehityksen tinkimättömän tuomitsemisen ja tositiedon levittämisen) sekä hyvien tapojen noudattamista ja luovuutta ja peräänantamattomuutta. RCYS haastaa kaikki suomalaiset ja ihmisoikeusnäkökohtia kunnioittavat venäläiset ja maahanmuuttajat mukaan toimintaan ja ideointitalkoisiin! Jopa entiset kommunistit ovat tervetulleita, jos pystyvät irtautumaan fasistisesta taustastaan - tässä luotetaan kunkin omaan käsitykseen vakaumuksen myönteisestä kehityksestä, totuuskomissiota ei siis olla tässä vaiheessa asettamassa.

Saman suuntaisia periaatteita noudattaa kansalaisaktivismissaan ehkä hieman radikaalimpi kansainvälistaustainen Kansalaiset neuvostofasistisen imperialismin jäänteitä vastaan (lisätietoja suomi.kokonaiseksi.2005@iobox.com), joka on CARSFI:n (Citizens Against the Remains of the Soviet Fascist Imperialism) Suomen osasto ja tiettävästi löyhässä ei-toiminnallisessa tiedotusyhteistyössä astetta salamyhkäisemmän ihmisoikeuspainostusjärjestö Antisovrus Internationalin kanssa (antisovrus@hotmail.com). KNFIJV/CARSFI muotoilee toimintapolitiikkansa “lailliseksi ja ainakin melko hyvän tavan mukaiseksi”, kun taas AI ei ole asettanut tiettävästi toimintatavoilleen muita rajoituksia kuin että se on “maltillisimmillaankin terävää ja piikikästä ja ehkä järisyttävääkin”. Ei ole tarkkaa tietoa, oliko Antisovruksen jäsenkuntaa mukana jo esimerkiksi joulukuun 1999 protestitempauksissa, jotka olivat erilaisia mielenilmaisuja ! Venäjän äärimmilleen kiristyvää Tshetsenian-politiikkaa vastaan – tuskin ainakaan konsulaatin katonvaltausryhmässä.

Yritysmaailman puolelta on mm. helsinkiläinen Res Cordis Viestihopeat ollut aluepalautusasiaa tukevalla maltillisella linjalla tuomalla 1991 markkinoille kokonaisen Suomen muotoisia pinssejä, riipuksia ja muita näyttäviä ja sivistyneesti tyylikkäitä mielipiteenilmaisimia (res cordis = sydämen asia) mm. osoitteessa www.rescordis.net

Tutkimustiedon mukaan ainakin nuoriso on ilahduttavan hyvin pystynyt karistamaan räikeimmän kyyristelymentaliteetin. Juuri 15 - 24 -vuotiaat ovat kaikkein valveutuneimpia, heidän keskuudessaan Karjalan palautuksen kannatus näyttäisi olevan lievästi suurempaa kuin muiden ikäryhmien, eli 47 %, kun taas koko väestön kannatusprosentti asiassa on EMU-jäsenyyden kannatuksen luokkaa. Kuten odottaa sopikin, vastustusta esiintyy huolestuttavimmin nuoruutensa suomettuneisuuden tunkkaisimpina vuosina eläneitten ja valheen aikakautena näköalansa luoneitten, noin viisikymmenvuotiaiden ryhmässä. (Suomen Gallup, tammikuu 1998.)

Jostain käsittämättömästä syystä ovat yleensä vakavastikin otettavat mediat levitelleet mainitun tutkimuksen tulosten kanssa ristiriidassa olevaa disinformaatiota, jonka mukaan imperialistisen riiston vastustaminen ja Karjalan palautuksen kannattaminen olisivat jotenkin erityisesti ikääntyneitten sydämenasia. Luultavasti valheellista propagandaa levittävät epähumaaneja suurvaltaetuja ajavat ja journalistiselta ryhdiltään kyseenalaiset 60- ja 70-lukujen nuoret. Merkittävältä osin kansalaisprojektin kotimainen missio onkin juuri informaatiosotaa ala-arvoista ja paljolti ulkoaostettua vääristelykirjoittelua vastaan. Muita disinformaattorien suosimia huhuja ovat vääristellyt tiedot pakkoluovutusalueiden luonnon ja rakennetun ympäristön toivottomasta tilasta ja kaikkinaisesta tuhosta ja saastuneisuudesta.

Näillä julkisilla musta tuntuu -puheilla pyritään yleensä perustelemaan toisaalta, että alueiden palautus tulisi ylivoimaisen kalliiksi ja toisaalta, että nämä alueet ovat täysin arvottomia tai miinusmerkkisiä arvoltaan. Pelkästään Karjalan kannas oli kuitenkin itsenäisen Suomen merkittävimpiä kaupan, teollisuuden sekä metsä- ja maatalouden keskuksia eivätkä niiden perusta, luonnonvarat, ole minnekään hävinneet. Päinvastoin, Karjala on suurelta osaltaan paljon lähempänä koskematonta luonnontilaa kuin tynkä-Suomen tehometsänhoitoalueet ja muut teollisuuden ja virkistyskäytön lievästikin koskettamat alueet. Petsamon kunnan kautta Suomella oli vuoteen 1939 vapaa kulku Jäämerelle saakka eikä sen nikkelin hyödyntäminen Suomen hallinnassa voisi olla kannattamattomampaa tai saastuttavampaa kuin nykyisellään.

Sallan ja Kuusamon alueet käsittivät laajat luonnonkauniit tunturialueet ja Sallatunturilla pidettiin merkittäviä urheilutapahtumia, olihan siellä kansainvälisesti kuulu laskettelurata, jota nykyiset Lapin-kävijät voivat vain kadehtia sen pituuden vuoksi. Lisäksi tunturi on säilynyt luonnontilassa, kun edes porot eivät ole syöneet sen valtavaa jäkäläkerrosta.

Totuus on, että alueiden palautus maksaisi vain sen verran kuin Suomi olisi halukas maksamaan. Mitään sijoituspakkoa tai pakkoaikataulua ei olisi, vaan alueet voisivat olla pääosin vaikkapa kansallispuistona. Infrastruktuurihan olisi rakennettava ja korjattava vain niillä alueilla, joille muuttaisi merkittävämmin Suomen kansalaisia, kaikessa rauhassa sinnekin. Asiantuntijat, eri toten vuorineuvos Yrjö Pessi, ovat laskeneet, ettei palautus edellyttäisi rahoituksekseen. muutaman vuoden tähtäyksellä välttämättä lainkaan muuta kuin näitä alueita itseään kohtuullisesti hyödyntämällä saatavaa tuloa. Jälleenrakennukseen olisi oletettavasti saatavissa myös mm. Maailmanpankin rahoitusta ja sen lasketaan työllistävän noin 200.000 ihmistä. (Pessi 1996.)

Noin viikkoa ennen Suomen 80. itsenäisyyspäivää Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin laukaisi Suomen suuntaan mainioita laukauksia sanallisesta arsenaalistaan kieltäen näennäisesti tyystin Karjala-keskustelun niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Näin hän dramaattisella tavalla varmisti debatin aktuaalisuuden lähivuosiksi ilmeisesti alun perin ilman tarkoitusta rohkaista molempien maiden kansalaisia ja tiedotusvälineitä vauhdittamaan polemisoinnillaan Karjalan palautusta oikealle omistajalleen ja tätä kautta maiden ja kansojen suhteiden todellista myönteistä kehitystä kohti aitoa ja vilpitöntä ystävyyttä. Pateettisen luupäinen KGB-kommunisti Vladimir Iljitsh Putin on ottanut asiaan jos mahdollista vieläkin yksioikoisemman ja julkifasistisemman kannan. Se osoittanee, ettei aluevaatimuksen kehittymis- ja toteuttamismahdollisuuksia pidetä nyky-Venäjällä mitenkään vähäisenä ja teoreettisena “uhkana” sorto! valtion ja imperiumin otetta kiristävässä tekohengitysvaiheessa – pitkittyvän Tshetshenian-kansanmurhan kansainvälisen haastemiehen kolkutellessa Kremlin häpeämuureja.

Karjalan palautusasian innoittamana on pidetty useita kansalaistilaisuuksia eri puolilla Suomea, muitten muassa Helsingin Suomalaisella Klubilla ja Eduskuntatalon edessä. Suurta huomiota herätti presidentti Putinin vierailun aikainen varsin suorasanainen mielenosoitus Presidentinlinnan edessä ja Finlandiatalolla. Mukana on ollut ihmisiä eri kansalaispiireistä, kuten Suomen Akatemian pääjohtaja, professoreita, vuorineuvoksia, valtioneuvoksia, ulkoministeriön ja puolustusvoimien henkilökuntaa, työttömiä ja pakolaisyhteisöjen jäseniä, hovioikeuden presidentti sekä sankoin joukoin muita kansalaisia. Suomalaisia, venäläisiä, juutalaisia, tshetsheenejä... Kansalaisjärjestöjen yhteistoimikunnan järjestämä vaatimusmarssi Eduskuntatalolta Venäjän suurlähetystölle 6.9.2003 (www.karjalatakaisin.tk) keräsi mukaan monikansallisen joukon vastuuntuntoisia rauhanystäviä Stalinin rikosten oikaisutyöhön ja sai runsaasti huomiota.

Miksi suomalaisten tulisi lähteä mukaan?

Edellä esitetyn perusteella Suomella ja suomalaisilla on kiistaton moraalinen ja kansainvälisoikeudellinen oikeus ja velvollisuus ihmisyyttä kohtaan - nyt, myöhään muttei millään muotoa liian myöhään - vedota asiassa sisukkaan peräänantamattomasti kaikkiin tarkoituksenmukaisiin tahoihin ja tuoda asiaan vaikuttavana taustatietona esiin eettisesti korkeatasoista puolustussotaansa, joka oli koko ajan kansainvälistä lakia noudattavaa ja jossa oli nähtävissä silmiinpistävä ja harvinaisen selvä oikea - väärä -asetelma sekä lisäksi yleisessä ja erityisesti toivottavasti venäläisten oikeudenmukaisuustajussa myönteistä vastakaikua ja kiitollisuutta herättäviä ja humaaneja, vihollista ymmärtäviä piirteitä. Pakkoluovutettujen alueidemme palauttaminen tarjoaisi myös niiltä poisajetuille pakolaisille perillisineen mahdollisuuden palata kotiseuduilleen ja laillisesti omistamilleen maille ja tätä kautta pienen korvauksen koetuista kärsimyksistä.

Hankkeen taloudelliset kustannukset suomalaisille olisivat esitettyjen asiantuntija-arvioiden (ks. www.ProKarelia.net, Reformi tai mm. Yrjö Pessi & Reino Auvinen, 1997, Karjala-kysymys, taloudellisia näkökohtia) mukaan kutakuinkin pankkituen luokkaa, mikä lienee noin kymmenesosa 90-luvun valtionvelan tasosta. Palautus kaikkineen tulisi hyvin rahoitetuksi myös Nokian yhden vuoden voitolla.

Se on paljon jossain katsannossa, mutta muistaa sopii, ettei isänmaan ja kotimaan arvoa mitata rahassa ja sekin, että pankkituen vastineeksi emme saaneet tai saa juuri mitään, kun sen sijaan toteutunut Suomi kokonaiseksi 2005 -projekti palauttaisi paitsi maata ja paljon muita tuotannontekijöitä maksaen näin samanaikaisesti itsensä takaisin, myös vähentäisi ulkomaanvelan tarvetta dramaattisesti, sen työllistämisvaikutus kun on suuri ja ammattialajakautumaltaan laaja sekä ei-toivotusti vaikuttavaa kehitystä tasaava.

Samalla on syytä muistuttaa asiasta oikean tiedon levittämiseksi ulkomaihin ja syvällisemmin oman kansankin tajuntaan sekä puhtaasti informatiivisista syistä että kollektiivisesta suomettumissairaudesta lopullisesti parantuaksemme. Ja mitä syytä asiaa olisi desavuoida sellaistenkaan, jotka eivät katso olleensa osallisia tai asianosaisia maan ja kansan kokemassa vääryydessä - edellyttääkö myönteinen kansalaistoiminta aina, että on oma lehmä ojassa... eikö sellainen ole takinkääntäjän ja opportunistin moraalia?

Miksi Venäjän tulisi lähteä mukaan?

Monet merkit viittaavat siihen, että yhä suurempi osa Venäjän nuorisosta hylkää isiensä ja äitiensä lähes vuosisataisen perinteen ja taipumuksen harjoittaa ja kanonisoida oman vastuun kyynistä jättämistä ‘yhteiskunnan’ kannettavaksi ja monin tavoin toisten siivellä elämistä, mikä kansainvälisellä tasolla on aiheuttanut esimerkiksi Neuvostoliiton valtaamissa alusmaissa ja ns. veljellisen sotilasavun kohdemaissa eräänlaisen fasistisluontoisen herrakansa-asetelman, jota perusteltiin puolivirallisesti sosialismin kehtovaltion ja sen vallankumouksellisen ydinjoukon synnyttäneen kansan isovenäläislähtöisellä ‘messiaanisaristokraattisella’ ylemmyydellä ja sen mukanaan tuomalla ‘luonnollisella’ kansallis-kielellisellä eliittioikeutuksella.

Pikemminkin bolshevismista jo melkein syntymävapaiden nuorten parissa ollaan omaksumassa luonnollisena vaihtoehtona se, että kukin itse pyrkii rehellisellä toiminnalla hankkimaan elantonsa ja oman ja lähipiirinsä henkilökohtaisen elämisen puitteet, ilman yksityistä tai valtiollista ja kansainvälistä riistoa ja sen idealisoivia ja mytologisoivia palvontamenoja. On siis pyrkimystä realistiseen sivistysvaltioon, joka lunastaisi paikkansa muiden joukossa, pois jälkisosialismista.

Tämä näkökohta ja pyrkimys tietysti edellyttävät perimmältään saadakseen vastakaikua ja toteutuakseen paitsi putinistisen sekurokratian pikaista kuihtumista ja sivistysvaltion kaikkien puolien, kuten kohtuullisen verotuksen ja sosiaaliturvan järjestämistä ja hyväksymistä ja rikolliskulttuurin aisoihin saantia Venäjällä, myös kansallisesti tilien tekemistä selviksi menneisyyden kanssa vähintäänkin samassa mitassa kuin saksalaiset ovat sitä tehneet sisaraatteensa kansallissosialismin kanssa - ja se tarkoittaa mm. geopoliittisen tason pohjoisella ulottuvuudella Baltian-politiikan tarkistuksen lisäksi nimenomaan Suomelta riistettyjen alueiden ja ‘sotakorvausten’ ja muun palautettavissa olevan viivyttelemätöntä palauttamista mahdollisimman alkuperäisessä ja kurantissa muodossa. Rahallisissa ja taloudellisissa takaisinsuorituksissa tietenkin aikataulu voi suomalaisten puolesta olla pitkäkin naapurimme realistisen maksukyvyn mukaan, samalla tietynasteisen anteeksianto-option jäädessä auki.

Todella pitkälle menevää ymmärrystä ja kansainvälisesti katsoen ‘varakkaammankin’ velkojan kyseessä ollen suurpiirteistä edunvalvontaotetta edustaa se esitetty aloite, jonka mukaan Suomen tulisikin ehdottaa Venäjän federaatiolle neuvotteluja väärin perustein maksettujen ns. sotakorvausten takaisinmaksun anteeksiannosta mahdollisesti korkoineen sillä tavoin ja siinä tapauksessa, että tämä akordi sidotaan osaksi saneerausohjelmaa, joka sisältää yhtenä osana pakkoluovutettujen Suomen alueiden palauttamisen Suomelle, jolloin Suomi myös voisi merkittävällä panoksella osallistua venäläisperäisen ja muun miehitysväestön ja -joukkojen paluumuuton kustannuksiin ja esimerkiksi erilaisiin koulutus-, konsultointi- ja rakennusprojekteihin muuttokohteissa. Yhteistyölle, ystävyydelle ja avunannolle olisi näin vilpitön periaatteellinen ja taloudellinen perusta.

Näin Venäjän federaatio voisi uskottavasti, hyväksyttävästi ja lopullisesti pestä kätensä kommunismifasismista ja osoittaa maailmalle, ettei se enää halua jatkaa Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton aloittamia kansainvälisiä sota-, siviili- ja valtiorikoksia. Tämä tietenkin edellyttää maailmanmitassa, että Tshetshenia-Itshkerian itsenäistymisprosessi etenee kansainvälisesti hyväksyttävällä tavalla ja painostus mm. Baltian maita kohtaan ei saavuta brezhneviläistä, saati leniniläis-stalinilaista volyymia, vaan esimerkiksi Viron tasavallan itäiset alueet palautetaan oikealle omistajalleen ja että Japanin Kuriileistakaan ei kieltäydytä neuvottelemasta, vaikkei niiden palauttaminen olekaan yleiseettiseltä kannalta yhtä kiireellistä, koska Japani oli itse syypää sotaan joutumiseensa eikä ole sitä vielä riittävän avoimesti tunnustanut ja käsitellyt. (Termin kommunismifasismi oikeutuksesta ks. esim. Courtoi! s 2000, Kommunismin musta kirja, WSOY ja Gordon Allport, The Nature of Prejudice, 416 - 417. Kommunismi täyttää kiistatta useimmat Allportin luettelon 12:sta fasistiselle ajattelutavalle tyypillisestä piirteestä ja lisäksi useimmat empiiriset havainnot tukevat käsitystä reaalisosialismista yhtenä fasismin pääluokkana kansallissosialismin ohella.)

Näin Venäjä myös saisi ja ansaitsisi itselleen sille peräti harvinaisen aidosti ystävällismielisen naapurin, kokonaisen Suomen, mikä saattaisi ajan mittaan konkreettisestikin palauttaa naapurimaamme kansan, valtiojohdon ja liike-elämän mieliin myös venäjänkielen kelpo sanan toveri alkuperäisen merkityksen.

Miksi maailmanyhteisön tulisi lähteä mukaan?

Miksi natsien juutalaisilta takavarikoimaa omaisuutta pyritään saamaan palautetuksi? Miksi keskitysleireillä kärsineille vaaditaan korvauksia? Miksi Israelin laittomasti miehittämiä palestiinalaisalueita on pitkään vaadittu vapaiksi? Miksi Venäjää on vaadittu palauttamaan Neuvostoliiton toisessa maailmansodassa ryöstämiä taideaarteita ja Kuriilien saaret? Miksi USA:ta on vaadittu korvaamaan ydinpomminsa aiheuttamat kärsimykset Japanin siviileille? Miksi Baltian maille vaadittiin vapautta ja miehityksen lopettamista? Miksi Saksalle vaadittiin oikeutta yhdistyä?

Ilmeisesti noissa vaatimuksissa on ollut jotain perää ja oikeutusta - ainakin ne on kaikki esitetty isompaan ääneen kuin meidän hankkeemme, joka sinällään on eettismoraaliselta kannalta punniten selvästi mitä puhtain tapaus: sen jos minkä tulisi toteutua. Toisaalta, useimmista muista poiketen, suomalaiset eivät ole metelöineet asiallaan myöskään konkreettisesti: ei ole ollut Karjalan Kansallista Vapautusrintamaa aseellisine siipineen, ei terroritekoja fasisti-imperialistihallintoa tai turisteja kohtaan eikä edes kunnon mielenosoituksia Valvontakomission työnjatkajaa, johtavaa paikallista kansanvihollista ja internatsia Juri Komissarov/Derjabinia vastaan, joka vain vaivoin lopulta saatiin lehdistön kohteliain sanakääntein vihjailluksi ulos maasta… olemmekohan olleet liiankin hienotunteisia?

Vai voisiko sittenkin maailma olla kaikesta viime aikojen hirveydestä huolimatta nyt siinä kehitysvaiheessa, että ihan realistisesti olisi mahdollista ilman väkivaltaakin, suomalaispohjoismaiseen (ja sivistyneeseen venäläiseen) tapaan, ottaa tämä asia käsiteltäväksi ja hoitaa se mallikkaaseen kuntoon tasaväkisesti ja vapaaehtoisesti kahden kesken?

Tarvittaessa se tehdään kansainvälisellä areenalla, maailmanyhteisön valvonnassa ja protokollan mukaan vaikkapa Tarton rauhan neuvotteluprosessin seurantamenettelynä, EU:n yhteisen ulkoministerin työnäytteenä tukirahahanoja säädellen, Etyj-seurantana (Etyk-asiakirja, jonka myös Neuvostoliitto allekirjoitti ja Venäjän federaatio tunnustaa, antaa mahdollisuuden valtioiden rajojen rauhanomaiseen muuttamiseen) ja koskaan vanhentumattomien sotarikosten käsittelynä YK:n Haagissa toimivassa Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Neuvostoliiton teot suomalaisia kohtaanhan ovat kiistatta rikos myös ihmiskuntaa vastaan. Eikö siis YK:nkin kannattaisi oma-aloitteisesti ainakin yrittää näyttää maailmalle, että ihmiskunnan yhteisö saa jotain aikaan silloinkin, kun entisen pahan suurvallan tekoset ovat vastakkain pienen ja viattoman olemassaolonkamppailun kanssa eikä toista suurvaltaa motivoi rahankiilto - jos Suomen Karjalassa olisi öljyä, sehän olisi kai jo vapautettukin...

YK, EU, ETYJ, IVY, NATO, USA, Baltia, Japani, kansainvälinen rauhanliike ja erityisesti rauhanaate saisivat kaikki jotain konkreettista itselleen ja koko ihmiskunta uskoa tulevaisuuteensa siitä, että Venäjä todella näin lunastaisi paikkansa sivistysvaltioiden joukossa ja ansaitsisi itselleen paitsi Suomen, tulevaisuudessa myös muiden maiden ystävällismielisen ja hyvän naapuruuden, Itshkeria mukaan lukien.

Osaltaan tämä johdattaisi maailmaan, jossa tyranniaa, sotaa ja pakolaisuutta voi tutkia vain historian sivuilta ja ilman kaunaa ja syyllisyyttä ja jossa vallitsee yksilönvapaus, veljeys ja oikeasti vastuullinen solidaarisuus, jotka puolestaan siirtävät historian lehdille sellaiset kehittymättömyytemme dinosaurukset kuin taloudellisen ja sivistyksellisen sorron, nälänhädät, rasismin, totalitarismin, pelastusideologiat, pörssiromahdukset, keinottelun ihmisillä, voitettavissa olevat sairaudet, epäkohdat erilaisissa.. jatkuu ...